Kävin 90-luvun alussa puolisen tusinan kertaa Vietnamissa avaamassa markkinoita  Wärtsilän voimaloille. Energiaa tarvittiin etenkin teollistuvan etelän tarpeisiin.

Hà Nôin tunnelmaa

Maa oli toipumassa sodasta ja oli suljettu ulkopuolisilta. Ei yhtään jenkkiä, turistia, TVtä, ei Coca-Colaa. Ensi vaikutelmani oli positiivinen. Ihmiset olivat määrätietoisia, tarmokkaita ja työteliäitä. Ja varsin suorapuheisia. Erilaisia kuin muissa Kaukoidän maissa. Mieleeni juolahti, että näitä vastaan en haluaisi sotia!

Opittuani tuntemaan heitä paremmin, huomioin yllätyksekseni, että he eivät olleet liiemmälti katkeria brutaalin Amerikan (kuten siellä kutsutaan) sodan jäljiltä. Totesivat vain, että se oli pelkkä yksi sota maan tuhatvuotisessa konfliktien historiassa. Pääsyynä sotaan oli se, että amerikkalaiset päättäjät eivät olleet lähemmin tutustuneet Vietnamin historiaan ja sen opetuksiin. Sangen pragmaattinen lähestyminen herkkään asiaan, jos vaikka vertaa meidän suomalaisten asenteita käymiimme sotiin.
Minulle jäi sellainen tunne, että amerikkalaista elämäntapaa ihannoitiin ja heidät toivotettaisiin jo takaisin! Venäläiset olivat tukikohdissaan eikä heistä liiemmin pidetty. Olin ihmeissäni. Tuntui absurdilta!

Tunnelmaa kuin suurlähettilään audienssissa!
Hà Nôissa minulla oli käytössäni musta limusiini koppalakkisine kuljettajineen. Autoliikennettä kaupungissa oli vähän. Sitävastoin polkupyöräruuhkia oli, koskapa asukkaat liikkuivat pyörillä. Niinpä innokkaana fillaristina esitin toivomuksen ministerin avustajalle, että enkö minäkin saisi limusiinin sijasta käyttää polkupyörää. Hän epäröi, koskapa laskuttivat limusiinipalvelusta roimasti Wärtsilää.
Kysyinkin häneltä; Milläpä te tulette töihin? Polkupyörällä! No, enkö minäkin sitten saisi? Okay!
Saavuin lähetystön avustajalta lainaamallani pyörän rämällä viralliseen tapaamiseen energiaministerin kanssa. Minua saattamaan kadulle tuli tämä avustajansa. Nousin kirskuvan rasvauksen tarpeessa olevan pyörän selkään ja aloin polkea. Avustaja huikkasi perään; Tässäpä oli tunnelmaa kuin suurlähettilään valtuuskirjan jätössä!

Parturissa Hoàn Kiêm (Palautetun Miekan)-järven rannalla.
Hà Nôin tekee erityisen viehättäväksi, varsinkin suomalaiselle silmälle, sen monet järvet. Vanhassa ydinkeskustassa on 12 ha Hoàn Kiémin utuinen järvi, jonka keskellä pienessä saaressa on pieni vanha, jo vähän murentunut, pagoda. Järvessä asusti valtava vanha kilpikonna, minkä harvinainen näyttäytyminen tiesi hyvää onnea. Ollessani siellä se näyttäytyi pitkän ajan jälkeen, ja ihmiset sekä tiedotusvälineet olivat haltioissaan.
Olin tukanleikkuun tarpeessa ja menin järven rannalla ”Köyhän Stokkan” tavaratalon kulmilla sijaitsevaan parturiin. Minua palveltiin innolla ja ammattitaidolla itse parturin ja monien avustajiensa toimesta. Oheispalveluna minulta vielä puhdistettiin pumpulitikuilla huolellisesti molemmat korvatkin. Koko henkilökunta oli maan tavan mukaan naisia. Koko pitkä toimitus kesti yli tunnin ja maksoi puoli taalaa. Annoinkin tuplasti eli taalan ja kiitokseksi kumarreltiin kovasti. Tukanleikkuurituaalin aikana parturin avoimien ovien luokse järven rannalle oli kerääntynyt paljon uteliaita katsojia toimitusta seuraamaan. Olinhan minä jättiläisen kokoinenkin verrattuna pieniin hanoilaisiin. Tultuani ulos yleisö taputti. Kikatusta, pulinaa ja hillityn ihastuneita huutoja kuului varsinkin silloin, kun maksoin ja annoin kunnon juomarahan.
Minä heilautin valtiomiesmäisesti kättäni, nyökkäsin hymyillen ja sanoin suomeksi: ”Jatkakaa!”.

Dã Nàng
Lentokoneemme oli taas kerran lähdössä Hanoista Dã Nàngiin. Minä ja pätevä nuori naispuolinen tulkkini istuimme koneessa, joka odotti terminaalin edessä lähtölupaa. Huomasin edessämme tunnuksettoman US Hercules-kuljetuskoneen takaramppi avoimena. Sen vieressä oli kymmenisen pientä pateettista lautalaatikkoa ja marine, infantry sekä airforce sotilas seisomassa kunnia-asennossa. Taustalla kartiohattuiset maalaiset kaivoivat auringon paisteessa välinpitämättöminä hakuilla ojaa. Amerikkalaiset eivät saaneet astua terminaalin. Heidän piti pysytellä ulkona lentokoneen vierellä, minne luita sisältävät nuhjuiset pikku arkut tuotiin. Luut lennätettiin aluksi Guam’in saarelle tutkittaviksi.
Sanoin tulkilleni; That’s a sad homecoming for those GIs. Hän katsoi minua tiukasti silmiin ja totesi; Yes, but it’s not Vietnam’s fault!

Kävin viikonloppuna Dã Nàngin ”China Beachillä” uimassa ja ottamassa aurinkoa. Olin kiusaantunut, kun paikalliset tulivat jatkuvasti nipistelemään minua. Tämä johtui siitä, että yhteen sukupolveen olivat nähneet vain vähän valkoihoisia. Tulivat kokeilemaan, lähtisikö minusta väriä! Samaten elokuvateatterissa olin miltei päänähtävyys!

Suurlähettilään illallinen
Savon takametsien mökkinaapurini kysyivät minulta monasti; oletko tuas käynnynä Vieet-Manissa. Vastasin myöntävästi ja huvitin heitä seuraavalla maata kuvaavalla stoorilla.
Suomen suurlähettiläs tarjosi kontaktiemme vauhdittamiseksi Hà Nôin residenssissään virallisen illallisen. Minä osallistuin illalliselle Wärtsilän edustajana. Vietnamin puolelta oli kutsuttu energiaministeri esikuntineen. Vain noin puolet kutsutuista saapui. Ministeri tärkeimpine avustajineen oli paikalla, keskijohdosta sitävastoin vain muutama. Erikoinen käytäntö verrattuna Suomeen. Suurlähettiläs mainitsikin humoristisesti tervetuliaispuheessaan, että huolimatta tämän illallispöydän maantieteellisistä etäisyyksistä (tyhjiä istuimia, kun oli monia) hän toivoi vieraiden viihtyvän. En tiedä, mitä tulkki sitten käänsi ministerille.
Oivallinen menu käsitti paikallisia ruokalajeja ja juomapuolikin oli kunnossa.

Illallisen jälkeen vietnamilaisen miellyttävän käytännön mukaan jokainen osallistuja sai pöydässä kiitoksena pitää lyhyen vapaamuotoisen puheenvuoron. Ministeri lausui jotain kohteliasta. Drinkkien vauhdittamana päätin, hieman uskaliaasti kylläkin, kokeilla ministeriön huumorintajua. Totesin, että vesi on tärkeintä. Suomihan oli kehitysapuna uudistamassa Hanoin vesihuoltoa. Sitten toisena tuleekin energia, mitä varten me olemme täällä. Vaikka business on aina epävarmaa, toivon kontaktimme johtavan pitkäaikaiseen yhteistyöhön. Mutta yksi asia on varma maittemme, Vietnamin ja Suomen, välillä. Toivoisin, herra Ministeri, kuulevani sen nyt teiltä. Ministeri vastasi jollain näppärällä sukkeluudella, mihin totesin, että melkein nappiin, mutta ei aivan. Luvallanne saanen sanoa, mikä on täysin varmaa ja minäkin pystyn sen takaamaan; Finland will never ever attack Vietnam – Suomi ei tule koskaan hyökkäämään Vietnamiin!

Painostava hiljaisuus laskeutui illallispöytään. Suurlähettiläs otti kalpeana toisen gintonicin vahvistuksekseen! Sitten, mielestäni iäisyyden jälkeen, ministeri totesi, että täällä ollaan samaa mieltä. Kaikki räjähtivät nauramaan ja taputtivat pitkään. Sen jälkeen noustiin illallispöydästä ja otettiin riisiviinaryypyt suurlähetystön juhlasalissa. Kaitsijani ”kotiryssäni” Energiaministeriössä (jonka kontaktit osoittautuivat korvaamattomiksi) tuli snapsilasi kourassa luokseni, katsoi suoraan silmiin ja sanoi; Thank you, General Kimmo!

Billy Graham
Ilmeisesti episodi miellytti suorapuheisia vietnamilaisia, koskapa asiat etenivät ”Viêt Côngin kontaktiviidakossa”.
Pidimme Hanoissa maan ensimmäisen Independent Energy Production seminaarin, missä luennoi pari developeria USAn ja Ranskan yhtiöistämme. Ministeriön väki seurasi ihmeissään jenkkien vauhdikasta esitystä kirjoittaen muistiin joka sanan. Pääesiintyjämme Ian Copeland kysyi minulta; Miten meni?
Vastasin; Man, just great, you sounded like good old Billy Graham!
Saigoniin perustettiin sitten oma toimisto ja voimalaprojekteja toteutui.

Tapaaminen kenraali Giápin kanssa
Sain yllättäen kunnian tavata yksityishenkilönä Vietnamin suuren sotasankarin kenraali Võ Nguyên Giápin. ”Punainen Napoleon” oli Hô Chí Minhin lähin uskottu. Giáp loi Viêt Côngin ja oli sekä Ranskan 150 vuotisen siirtomaavallan Diên Biên Phún nöyryyttävään suurtappioon päättyneen sodan että Amerikan sodan ylipäällikkö ja päästrategi. Keskustelimme miltei tunnin ajan kahden kesken valtion suuressa protokollatalossa, entisessä Ranskan Indokiinan kuvernöörin palatsissa. Lähinnä kuuntelin. Univormuun pukeutuneella Giápilla oli adjutanttina Viêt Côngin majuri, minulla ”kotiryssäni” energiaministeriöstä. Oletan, että hän oli järjestänyt tapaamisen ohi protokollan. Minulle jäi sellainen tunne, että hän oli Giápin läheinen ystävä sotatoimista.
Tapaamisen jälkeen hän totesi minulle ykskantaan; Two great men meet!
Olipahan kommentti! Mutta mitäpä minä sitä korjaamaan!
Olin otettu ja ymmälläni, sillä Giáp esiintyi harvoin ja silloinkin vain valtiomiestapaamisissa.
Vietnamissa kontaktit kulkevat joskus yllättäviä teitä Viêt Côngin arvaamattoman strategian mukaisesti.

Kauneuskilpailu
Dã Nàngiin ilmestyi amerikkalainen ronski ex sotilashenkilö perustamaan UNDPn toimistoa. Hän oli toiminut Vietnamin sodan aikana amerikkalaisen ylipäällikön kenraali William Westmorelandin läheisenä avustajana. Tämä oli alkuna maitten välisten suhteitten varovaiselle liennytykselle. Tulin tutuksi kanssansa. Hän oli kokenut, streetwise, käytännön toimija – mover and doer.
Tulepa käymään toimistossani, niin saat nähdä beaty contestin – kauneuskilpailun! Hän kun oli pistänyt paikallislehteen ilmoituksen, missä haettiin sihteeriä. Ilmoitus herätti suurta kiinnostusta ja ihmetystä, koska viimeksi tällaisia oli julkaistu ennen sotaa nelisenkymmentä vuotta sitten. Seurasin suurella mielenkiinnolla pyntättyjen paikalliskaunottarien ”paraatia” vähän niin kuin missituomarin vakanssilla!
Kaveri vakuutteli pilke silmäkulmassa kylläkin, että valinta tullaan tekemään ainoastaan pätevyyden perusteella. Ei kandidaattien muiden avujen tai Kansankomitean suosikkipainostuksen vuoksi.
Annoin sitten hänelle kenraali Giápin mieleenpainuvasta tapaamisesta tekemäni muistion toimitettavaksi with my compliments kenraali Westmorelandille. Kysyin myöhemmin, mitä kenraalinsa oli pitänyt huomioistani.
Kaveri sanoi, että General Westmoreland found ’em bloody interesting.

Kenraali Võ “Van” Gíap ja allekirjoittanut, Hà Nôi’ssa, 1992.

Kimmo Pohjanpalo

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.