32 Wärtsilä-vuoteni aikana Wärtsilää/Metraa/jälleen Wärtsilää on johtanut kuusi eri konsernijohtajaa, joista viisi on ollut suoria esimiehiäni: Pekka Laine 1989, Ole Johansson 2000-2011, Björn Rosengren 2011-2015, Jaakko Eskola 2015-2021 ja helmikuusta 2021 Håkan Agnevall, jonka kanssa oli jo syksystä 2020 alkaen johdantokausi Wärtsilään.

Noin kymmenvuotiaana olin vakuuttunut, että ammattini tulevaisuudessa olisi arkeologi, mieluiten egyptologi. Olin lukenut innokkaasti kaiken mahdollisen saatavilla olevan Kuninkaiden Laaksosta, Thebasta, faarao Tutankhamonista ja haudan löytäjistä Howard Carterista ja lordi Carnarvonista, ja haudanryöstäjien jännittävistä vaiheista. Vuosien mittaan opintojeni pääpaino vaihtui muinaisten faaraoiden ajoista ihan toiseen, mutta niin ikään hyvin kiehtovaan aiheeseen, ranskan kieleen. Valmistuin tulkiksi ja kielenkääntäjäksi Turun kieli-instituutista ja jatkoin sittemmin vielä Ranskan valtion stipendiaattina Aix-Marseillen yliopistossa. Siellä opiskelin mm. kirjallisuutta, poliittista historiaa ja fonetiikkaa.

Stipendiaattivuoden jälkeen Suomeen palattuani muutin ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani Uuteenkaupunkiin. Olin Saab-Valmetin autotehtaan laadunvalvonnan yhteyshenkilönä aikana, jolloin Suomessa valmistettiin Talbot-autoja yhteistyössä Chrysler Francen kanssa. Sain työn myötä seurata läheltä autojen kokoonpanoa sekä Uudessakaupungissa että Poissyn valtavalla autotehtaalla Pariisin ulkopuolella. Sittemmin autojen kokoonpanokin on modernisoitunut valtavin askelin, vaikka noiden aikojen toiminta ja tuotekehittely Uudenkaupungin autotehtaalla olivat aivan viimeistä huutoa. Siihen aikaan olivat kokoonpanolinjat, työkalut, korihitsaamot ja maalausrobotit arkipäivääni. Tehdas ja toimistot olivat saman katon alla. Jos vaikkapa jotain laatustandardia suomentaessa tuli ongelma terminologian kanssa, oli lyhyt matka tuotantolinjan varteen keskustelemaan siitä oikeiden osaajien kanssa.

Autotehtaan jälkeen siirryin Helsinkiin, ensin lyhyeksi aikaa ranskalaisia sisustustuotteita maahantuovaan pieneen yritykseen ja sitten Nokiaan. Tuolloin 1980-luvulla Nokiaan kuului vielä monia toimialoja ja teollisuusryhmiä, mutta keskittyminen matkapuhelimiin otti selvästi koko ajan enemmän jalansijaa. Sain seurata tuon ajan menoa ja kehitystä noin seitsemän vuoden ajan näköalapaikalta pääjohtajan toimistosta, jossa olin toisena assistenttina – meitä oli jo siihen aikaan siellä kaksi täysin työllistettyinä. Sekä autotehtaan että Nokian työpaikat olivat tavattoman opettavaisia ja antoisia johdantoja työelämään monin tavoin.

Wärtsilä-ura alkaa

Vuonna 1989 tuli avoimeksi toimitusjohtajan assistentin paikka silloisessa Wärtsilässä. Rohkenin hakea paikkaa – ja tulin valituksi tehtävään.  Elokuun 7. päivänä 1989 avasin Hakaniemessä Wärtsilän pääkonttorin oven ja astuin minulle uuteen toimistoon silloisen toimitusjohtajan Pekka Laineen assistentiksi vailla aavistustakaan siitä, että Wärtsilästä lukuisine vaiheineen ja käänteineen olisi tuleva työpaikkani vuosikymmeniksi.

1980-luvun lopun Nokiasta Wärtsilään siirtyminen tuntui alkuun suurelta muutokselta. Tavat toimia Wärtsilässä olivat tuolloin kovin erilaiset. Kerron esimerkin: pidin Nokian maailmasta tulleena tietokonetta luonnollisena osana assistentin työkalustoa. Ehdotin, että käyttööni tilataan sellainen Wärtsilässäkin, ja niin tehtiin. Hämmentävää oli, kuinka vähän sähköpostia käytettiin silloin Wärtsilässä. Se vaikutti lähinnä poikkeukselliselta kommunikointikeinolta. Mieleeni on jäänyt eräs niistä hyvin harvoista alkuaikojen sähköpostiviesteistä, jonka sain samalla käytävällä työskennelleeltä (miespuoliselta) kollegalta. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs ja sisälsi yhden – mykistävän – kysymyksen: ”Mihin sihteeri tarvitsee sähköpostia?” Tämän päivän Wärtsilästä kokemuksemme on, että sittemmin olemme nopeasti ja aimo harppauksin ottaneet haltuun niin paljon työelämän uutta tekniikkaa ja toimintatapoja lukemattomissa muodoissa, että nykyisessä digitaalisessa maailmassa pitää ponnistella pysyäkseen mukana jokapäiväisessä kehityksessä.

Heti Wärtsilä-kokemukseni alkuun syksyllä 1989 osui harvinaislaatuinen ja mullistava käänne: Meriteollisuuden konkurssi, melkoinen harjoitus Wärtsilän kunnioitettavan pitkässä historiassa ja tarinassa – joka tarina tuosta rytinästäkin huolimatta jatkui. Sain olla mukana osuudessa, johon kuuluivat vuonna 1989 vielä  ’vanha’ Wärtsilä Oy Ab, 1990-luvulla Metra ja vuodesta 2000 lähtien jälleen Wärtsilä Oyj Abp.

Metra-vaihe

1990-luvun alussa, Metra-vaiheen alkutaipaleella, toimin myös aiemman pääjohtajamme ja silloisen hallituksen jäsenemme Tankmar Hornin assistenttina, ja  esimiehinäni olivat myös  Christian Andersson ja Pekka Virtanen, jotka toimivat tuolloin puolestaan koko yrityksen hallituksen sihteereinä. Metran toimitusjohtajana oli Georg Ehrnrooth, jonka assistentin Gitta Raholan kanssa teimme tiivistä yhteistyötä. Sain tilaisuuden perehtyä lähemmin hallitustyöskentelyyn – jälleen yksi uusi silmiä avaava ja opettavainen vaihe. Nykyisten paperittomien aikavyöhyke- ja maanosarajat ylittävien Directors Desk -aikojen vallitessa tuntuu kovin kaukaiselta se työtapa, jossa autonkuljettajat tiukkoja aikatauluja uhmaten toimittivat paperiversioina kokousmateriaalit ajoissa ja perille asti hallituksen jäsenten luettaviksi. Tässä toimitusketjussa oli – itse todennäköisesti roolinsa tärkeyttä hahmottamatta – avainasemassa esimerkiksi yksi lähikortteleiden kampaamon työntekijä, joka takaovensa kautta päästi kuriirimme rappukäytävään silloin, kun muuta keinoa päästä perille rakennuksen kerroksissa asuneen hallituksen jäsenen ovelle ohi lukitun pääoven ei ollut.

Metraan kuului mm. Wärtsilä Diesel International Limited Oy, jonka toimiva johto oli ensin Strasbourgissa ja sittemmin Zürichissä ja rekisteröity osoite sekä jonkun verran henkilökuntaa Helsingissä. Tehtävänäni oli tuolloin, noin 1990-luvun puolestavälistä, olla tuon Suomesta Ranskan kautta Sveitsiin muuttaneen ’suomalaissiirtokuntamme’ yhteyshenkilönä ja Wärtsilä Diesel International Limited Oy:n toimistopäällikkönä Helsingissä Pitkänsillanrannan toimistossa pääkonttorin välittömässä läheisyydessä. Aika ajoin olin joitakin lyhyehköjä jaksoja tuuraamassa kollegoita Strasbourgissa. Muun toimen ohella sain silloin tilaisuuden tarkkailla, miten kaupunki muuttui, jos sattui olemaan niin, että minun lisäkseni myös Euroopan parlamentti saapui Strasbourgiin samaan aikaan.

Tehtäviini kuului 1990-luvulla myös Moskovan ja Pietarin edustustojemme avustaminen. Työn sisältö oli melkoisen laaja-alainen, sillä Venäjän toimistolle toimitettiin Helsingistä lähinnä eri kuriirien eli Helsingin ja Moskovan välillä kulkevien kollegoiden mukana kaikenlaista, mitä paikan päällä ei juurikaan tuolloin ollut tarjolla – toimistotarvikkeita, Wärtsilän logolla varustettuja ja muita lahjatavaroita, mittatilauksen mukaan tehty tärkeälle ja merkittävän kookkaalle asiakkaalle sopiva talvikalastukseen tarkoitettu haalari ja jotakuinkin kaikki pääkaupunkiseudulta paikannetut tomaatinsiemenet joitakin mainitakseni. Niinpä en ollut hämmästynyt, kun sillä kertaa junalla Moskovaan palaamassa ollut Wärtsilä Dieselin Venäjän johtaja Lasse Jakobsson oli jättänyt Helsingin työhuoneeseensa Pitkänsillanrannassa käsinkirjoitetun lappusen, jossa luki, että pakkaisin huoneessa olevan vihreän kasvin niin, että autonkuljettaja toisi sen hänelle suoraan Helsingin rautatieasemalle Moskovan junalle. Kasvi oli suurilehväinen, miehen mittainen ja hyvin painava ruukkuineen, mutta suurin ponnistuksin pakkasimme sen kuljettaja Kale Immosen kanssa jätesäkkien suojaan. Pakkausteippiä meni  melkoisesti.  Mietin ihmeissäni, miten Lasse puhuisi ympäri rajamuodollisuuksia valvovat venäläiset virkamiehet, että saisi tuoda maahan tuon mobiilin viidakon, jonka katveessa hän junassa matkusti. Minkään tavaran toimittaminen suuntaan tai toiseen rajan yli ei ollut itsestäänselvyys, mutta toisaalta Lasse, jos joku, oli konkari rajan ylittämisen osaamisessa. Kale oli jo hississä menossa tämän erikoiskuljetuksen kanssa punnertaakseen lähetyksen autoon ja jatkaakseen rautatieasemalle, kun vielä vilkaisin Lassen toimistohuoneeseen ja huomasin, että kasvin takaa oli tullut esiin pöydän alla ollut vihreä kassi.  Luin tukka pystyssä Lassen jättämän viestin uudestaan ja otin pikavauhtia yhteyttä autonkuljettajaan. Päätimme palata lähtöpisteeseen ja toimia niin, että Lassen mukaan Moskovaan lähti vihreä kassi. Vihreä kasvi kuorittiin esiin paketistaan ja se palasi asemapaikkaansa Helsingin toimistoon.

Jälleen Wärtsiläksi

Vuonna 2000 pidettiin ylimääräinen yhtiökokous, jossa yrityksemme nimeksi osanottajien aplodien saattelemana tuli jälleen Wärtsilä, ja Ole Johansson aloitti konsernijohtajana.  Siirryin hänen assistentikseen tuolloin. Alkoi 11 vuotta kestänyt yhteistyömme.  Kuluneiden 32 Wärtsilä-vuoteni aikana Wärtsilää/Metraa/jälleen Wärtsilää on johtanut kuusi eri konsernijohtajaa, joista viisi on ollut suoria esimiehiäni: vuonna 1989 Pekka Laine, Ole Johanssonin (2000-2011) jälkeen Björn Rosengren (2011-2015), sitten Jaakko Eskola (2015-2021) ja helmikuusta 2021 Håkan Agnevall, jonka kanssa oli jo syksystä 2020 alkaen johdantokausi Wärtsilään. Håkanin assistenttina ja seuraajanani aloitti Sanna Oivo viime maaliskuun lopussa. Kansainvälisen yrityksemme ruletissa konsernijohtajista kaksi – Björn ja Håkan –  oli ruotsalaisia, joiden kanssa yhteinen arkikielemmekin oli ruotsi. Se olikin erinomainen ja hauska käytännön harjoitus aikanaan koulussa perin päivittämättömään puhetapaan perustuvan, mutta juurta jaksain opetetun ruotsin ilmaisuvoiman tälle kuluvalle vuosituhannelle saattamiseksi. Yllättäen aivan ensi valmennus ruotsin aktivoimiseen tapahtui kuitenkin jo ammoin Ranskassa,  Aix-en-Provencessa,  stipendiaattivuoteni aikana.  Samassa yliopistossa opiskellut ruotsalainen ystäväni Barbro Nilsson-Sharp, sittemmin ranskan lehtori Uumajan yliopistossa, oli nikahtua, kun puhuin ruotsia – kuulemma taatusti korrektisti, mutta kuulostin lähinnä apostoli Paavalilta. Niinpä otimme asiaksemme ainakin yrittää päivittää tilannetta päivittäisillä puhekieliharjoituksilla jo silloin, niin Ranskassa kuin oltiinkin.  Tai sitten ilmaisussani oli vain kyse piilevästä arkeologisesta suuntautumisestani!

Vasemmalta Jaakko Eskola, Björn Rosengren, Inari Räikkönen, Ole Johansson ja Håkan Agnevall.

Matkustusta ja vierailuja

Nykyisinä COVID19-aikoina tuntuu hyvin kaukaiselta se mennyt maailma, jossa esimiehet ja käytännössä valtaosa kollegoista matkustivat lähes tauotta joka puolella maailmaa asiakastapaamisiin, Wärtsilän omiin tilaisuuksiin, konferensseihin, laivojen nimenantotilaisuuksiin tai hallituksen tai johtokunnan kokouksiin.  Kiperimmätkin lentoreitit ja majoitukset on saatu varatuiksi.  Niitä muistellessa tuntuu kuin olisin itsekin matkustanut lukuisia kertoja maailman ympäri, vaikka en ole koskaan oikeasti käynyt esimerkiksi Kiinassa tai Intiassa – tai monessa muussakaan kaukaisessa vakiokohteessamme. Viisumien hakemisessa tällaisessa työssä on kuitenkin tilaisuus harjaantua mestariksi mitä moninaisimpiin kohteisiin. Jossain tapauksessa piti lähettää tasaraha D-markkoina kirjekuoressa Jemenin lähetystöön Saksaan, jotta sieltä saatiin vastaavasti postitse takaisin viisumilla varustettu passi. Tämä vain tuiki pienenä raapaisuna siitä, että viime vuosituhannella oli erilaista.

Suomeen ja Wärtsilään matkusti myös toki paljon yritysvieraitamme. Tehtaankadun edustustilassa on kestitty lukemattomia vieraita ja seurueita lounain ja illallisin ja monen eri kulttuurin ruokatottumuksia kunnioittaen (silloinkin, kun tärkeille vieraille maistui tarjotusta illallisesta ainoastaan tarjotun teen korvannut kuuma vesi) – ja mahdollisimman diplomaattisin ja asianmukaisin istumajärjestyksin. Pöytää ovat  suurlähettiläiden tai ulkomaalaisten ministerien vierailujen tai sopimusten allekirjoitusten aikana koristaneet kulloinkin ajankohtaisen maan pienoisliput. Ne olivat vielä eri hakuteoksista tunnistettavista malleista varmistettavissa, jotta taatusti oli esillä oikea ja ajanmukainen lippu. Toisin oli kuitenkin, kun lähdin vuosia sitten Mannerheimintien Intercontinental-hotellin aulasta noutamaan Wärtsilän vieraana olevan malesialaisen amiraalin puolisoa, jonka seurana olisin Helsinki-kierroksen ajan seurana sillä aikaa, kun itse amiraali neuvotteli Wärtsilän johdon kanssa.  Ennakkotiedon mukaan saisin faxilla rouvasta kuvan, jotta tunnistaisin hänet vaivatta hotellin vastaanoton ihmisvilinästä.  Juuri ennen kuin lähdin matkaan, rupesikin telefax hartaasti raksuttamaan tätä kuvaa. Lopputuloksena ja tekniikan helmenä oli  A4 -kokoinen pikimusta arkki. Rouva löytyi kuitenkin hotellin aulan vilinästä (ilman saapuneen faxin apua!) ja Helsinki-päivä oli menestys.  Tosin hänen ensimmäinen ja ainoa konkreettinen toiveensa jäi toteutumatta, sillä hän olisi halunnut päästä Helsingin Hard Rock Caféhen. Eipä ollut sellaisestakaan vielä tietoa silloin.

Erään juhannuksen alla ulkoministeriö otti yhteyttä – siellä oltiin vakuuttuneita siitä, että Wärtsilä mielellään isännöisi, kun Aasiasta oli tulossa korkea-arvoinen virkamiesvaltuuskunta Suomeen niin, että voisi osana liiketapaamisia myös päästä Lappiin ihailemaan keskiyön aurinkoa.  Wärtsilän isännät veisivät varmasti mielellään delegaation pohjoiseen pienkoneella, kun jo oli kaavailtu virallisempaakin tapaamista kaukaisten vieraiden kanssa? Tässä kohtaa oli ultralyhyt jono vapaaehtoisia isäntiä ilmoittautumassa juhannuspalvelukseen.

International Management Assistants järjestön puheenjohtajana Suomessa

Wärtsilä-perheen ohella minulla on ollut tukiverkkona IMA, International Management Assistants, joka on laajentunut alun perin eurooppalaisesta maailmanlaajuiseksi ylimmän johdon assistenttien yhdistykseksi. IMAan kuuluu noin 1500 jäsentä eri puolilla maailmaa, Suomessa noin 200. Minulla oli kunnia olla IMA Suomen puheenjohtajana 2010-luvun alussa. Niihin aikoihin sijoittui Helsingissä järjestämämme IMAn kansainvälinen Training Day. Siitä muodostui monin tavoin ikimuistoinen, kun islantilainen tulivuori, jonka nimen kaikki muistamme (Eyjafjallajökull) lamautti laajalti lentoliikenteen: kahdesta sadasta ilmoittautuneesta osallistujasta valtaosa pääsi Suomeen, mutta pääluennoitsija Italiasta lopulta ei. Verkostomme hyviä kontakteja käyttäen saimme olemattomalla varoajalla apuun korvaavan luennoitsijan Suomesta ja päivän ohjelman pelastetuksi. Tilaisuuden jälkeen olikin sitten oma ponnistuksensa avustaa osallistujia pääsemään takaisin kotimaihinsa. Kaikki mahdolliset juna-laiva-bussiyhteydet olivat käytössä, ja Kyproksen kollegat odottelivat Suomessa paluumatkaansa viikon. Tästä tapauksesta on historiallinen yhteys Wärtsilään tänään, sillä seuraajani Sanna johti tuolloin juuri tuon IMA Finlandin järjestämän Training Dayn järjestelytoimikuntaa.

Olen vuosien mittaan osallistunut IMAn vuosikokouksiin ja konferensseihin eri puolilla Eurooppaa. Näiden ja muutamien muiden matkojen yhteydessä sain tilaisuuden vierailla monissa Wärtsilän toimipisteissä Moskovasta ja Pietarista Santanderiin ja Bermeoon, Reykjavikista ja Rubbestadnesetistä  Triesteen,  Limassoliin ja Piraeukseen ja moneen muuhun kohteeseen näiden välillä. Olen edelleen tavattoman kiitollinen kollegoille, joilla oli aikaa perehdyttää minua kulloinkin paikalliseen Wärtsilään. On suuri merkitys sillä, että joskus tavataankin kasvotusten eikä aina ruudun takaa – ja oli niitäkin aikoja, jolloin ei vielä ollut ruutuja, joiden takaa tavata!

Delivery Centerissä Santanderissa keväällä 2013. Igor Escalona esittelee tehdaskierroksella potkureiden valmistusta.

Sitten niitäkin tuli, kun Hakaniemen toimistoon ja toimipisteisiimme eri puolilla maailmaa tulivat ensimmäiset Telepresence-installaatiot. Ne saivat yhtäkkiä aikaan sen, että matkustamiselle todella olisi vaihtoehto. Oltiin ikään kuin elävästi kasvotusten saman pöydän ääressä, vaikka osa osallistujista oli fyysisesti toisella puolen maailmaa. Telepresence-huoneet opettivat senkin, että kun on useita osallistujia, näkyy näytöillä vain osa, mutta jos käytät ääntäsi puheenvuoron pyytämiseen, tulee kuvasi näkyviin. Samoin käy, jos torkahtaisit oman kohteesi pienessä TP-huoneessa, mutta kynä putoaisi kädestä ja kolahtaisi vähän. Se riittää ääneksi, joka tuo sinut näkyviin – vaikkapa onnellisesti torkkuvana. Elämä on antanut tämänkin oppitunnin.

Henkilöstöjuhlia

Assistenttien työ pyörii väistämättä aikataulutuksen ja kalentereiden ja kaiken niistä kehkeytyvän ympärillä: totisen työn lisäksi siihen mahtuu onneksi myös ihan muutakin, kuten esimerkiksi henkilöstöjuhlien järjestämistä.  Pääsin mukaan juhlapuitteiden aikaansaamiseen Helsingissä mm. Suomenlinnassa, Linnanmäen huvipuistossa ja Metringin kaupungissa, joka luotiin Metran aikaan Hakaniemen toimiston maanalaiseen autotalliin yhden illan katoavaksi juhlakaupungiksi. Suomenlinnan Pirunkirkon juhliin kuljetettiin kattaus omasta lounasravintolasta.  Pieni Nissan Micrani oli kattoon asti täynnä astioita, kun lautalla huristettiin linnakesaarelle Helsingin ulkopuolelle ennakkovalmisteluja tekemään noin sadalle osallistujalle, joten kyydissä oli lusikka ja servetti poikineen.

Uusiin tiloihin Salmisaareen

Syksyllä 2018 oltiin niin pitkällä, että oli aika muuttaa Helsingissä päivitettyihin toimitiloihin Salmisaaren Campukselle ja tyhjentää vuodesta 1978 pääkonttorina ollut Hakaniemen tiilitorni. Olikin melkoinen harjoitus ja aikamatka pakata ja lajitella vuosikymmenien sato Hakaniemestä. Tässä kohtaa oli urallani  myös jonkinmoinen tuulahdus ’Kuninkaiden Laaksoa’: aivan tavaton määrä historiallista Wärtsilä-materiaalia piti käydä läpi lähestulkoon arkeologisin keinoin tai ainakin asentein.  Säästettävien osuus oli minimaalinen, kun omaa museota ei ole. Aivan eri tarinan voisi joku taitava amanuenssi kirjoittaa esineistöstä, joka kulki muuttovaiheen ajaksi perustettuun ’jätä ja ota’ -kierrätystilaan.  Sinne päätyi tavaraa, jota ei muutettaisi mukana, mutta josta voisi kierrätettynä olla iloa jollekulle henkilökunnasta. Hämmästyttävä määrä hyvinkin eksoottisia liikelahjoja sai uuden kodin. Ne saattoivat saada uuden elämän vaikka puutarhatonttuina! Kaiken kaikkiaan kierrätys antoi hyvää lisävauhtia muuttamiseen, jonka aikana välillä oli mielessä, että saammeko tämän tosiaan joskus maaliin.

Lopussa kiitos kuitenkin seisoi. Asetuimme ja kotiuduimme ihan uudenlaiseen huippuunsa päivitettyyn  Wärtsilä Campuksen ympäristöön, jossa opeteltiin toimimaan aiemmasta poiketen avokonttorissa. Ja juuri kun alettiin oppia, tuli korona vieraaksemme tavalla, joka siirsi valtaosan henkilökunnasta etätöihin. Harvinaiset tapaamiset silloin tällöin työpaikalle yhtaikaa osuneiden kollegoiden kanssa ovat olleet aidosti suuren riemun aiheita.  

Taidetta

Wärtsilällä on myös hieno ja laaja taidekokoelma, jonka ylläpitämiseen tuli lisäpyörrettä Hakaniemestä muuton jälkeen vielä keväällä 2021, kun Wärtsilän Taalintehtaan huvila myytiin. Siellä ollut taide ja muistoaineisto käytiin asiaan vihkiytyneen iskujoukon voimin hakemassa meille Campukselle ja osin Tehtaankadulle.  Suurin osa Taalintehtaan perinnöstä päätyi kuitenkin toistaiseksi varastoon, ja osa uudelleensijoitettiin myös Saariselälle. Taalintehtaan huvilan muuttokuorman pakkaaminen oli myöskin suunnaton aikamatka Wärtsilän ja oikeastaan laajemminkin Suomen teollisuuden menneisyyteen. Piilevälle muinaistutkijalle sopiva keikka! Ja oikeasti museoitiin muutama esine lahjoittamalla ne Taalintehtaan paikalliselle museolle kaikkien ihailtavaksi ja muistona paikkakunnalla pitkään vaikuttaneesta Wärtsilästä.

Kiitokset

Konsernijohtajan toimistossa työskentely suo mahdollisuuden laajaan yhteistyöhön ympäri maailman. Olen ollut etuoikeutettu siinä, että olen saanut tehdä yhteistyötä osaavien ja sitoutuneiden esimiesten ja lähimpien työtoverien kanssa, samoin kuin wärtsiläläisten kollegoiden ja ulkopuolisten toimijoiden kanssa kaikkialla maailmassa. Vaihtelevia tilanteita riittää joskus yli oman tarpeen. Me ihan kaikki tiedämme, kuinka usein kohtaamme myös nopeaan tahtiin muuttuvia aikatauluja, suurten järjestelyjen viime hetken peruuntumisia ja hyvin lyhyellä varoitusajalla toteutettavia uusia kuvioita.  Assistenttiverkosto kaikkialla ympäri maailman, konsernijohdon assistenttikollegat Helsingissä eli saumatonta yhteistyötä tekevät ’Warsinaiset’,  ja työtoverit lähellä ja kaukana ovat kerran toisensa jälkeen näyttäneet osaamisensa ja joustavuutensa ihan hämmästyttävällä tavalla. Ja ilman autonkuljettajiamme, edustustilamme  isäntää, vastaanottomme työntekijöitä, pc-tukea tai toimiston handymaniä olisimme monesti olleet pulassa.  Silloin, kun asiat ovat näin hyvin, melkein unohtuu, että se ei aina ole itsestäänselvyys.

Kaikelle on aikansa – ja hyvä niin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut niin pitkään tehdä töitä ympäristössä, jonne on tullut mielellään ja jossa on ollut tekemistä siinä määrin, että aika ei ole tullut pitkäksi. On huhkittu riittämiin, ja aina välillä naurettu kippurassa ja vedet silmissä erinäisille sattumuksille ja edesottamuksille.  On ollut mitä asiallisimmat  työolot – hyvät ja ongelmattomat välit työtovereihin, katto pään päällä, seinät pystyssä, lounasta tarjolla ja riittävästi kahvia! Jälkeenpäin voin vain ihmetellä, miten alkuaikoina sujui ajankäyttö, kun lapseni olivat Wärtsilässä aloittaessani 4- ja 2-vuotiaat ja päiväkotiarki pyöritettävänä. Toivotan voimia ja sinnikkyyttä erityisesti niille työtovereille, joiden vuoro nyt on  kamppailla vastaavassa elämänvaiheessa – ja niille, jotka kohtaavat sen seuraavan, kun jälkikasvu koulunkäynnin lisäksi harrastaa joka ilta jotakin kuljetusta tarvitsevaa eri suunnilla samaan aikaan. Tulee vielä sellainenkin aika, jona tuota kaikkea muistelee kaivaten! Nykyisellä elämänkokemuksellani osaan suunnata lämpimiä ajatuksia myös niille, joiden kohdalle osuu vastuun ottaminen läheisistä vanhuksista tai muuten erityistä huolenpitoa tarvitsevista.

Eläkeläisen aktiviteetteja

Nyt Wärtsilä-urakkani päättyessä minulla on kolme pientä lastenlasta muistuttamassa siitä, että seuraava ja sitä seuraava sukupolvi ovat hyvää vauhtia varttumassa. Alvar, Iris ja Elsa ovat suurin piirtein sen ikäisiä kuin omat lapseni olivat, kun aloitin Wärtsilässä. Toivon kovasti, että he malttaisivat suoda minulle hauskaa seuraansa mahdollisimman paljon. On aika hyvä sauma siirtyä seuraavaan seikkailuun ja ryhtyä eläkeläiseksi.   Tähän orientoituakseni olen valmistautunut mm. seuraavilla toimenpiteillä: 1) olen aloittanut portugalin kielen alkeiden opiskelun ja 2) olen aloittanut seniorijumpan (!!). Lisäksi 3) toivon voivani viettää entistä enemmän aikaa vapaa-ajan asunnollamme ja ryhtyä lukemaan niitä toistaiseksi lukemattomia kirjoja, jotka muodostavat vähintään metrin korkuisen, horjuvan pinon yöpöydälläni.

Sitten on vielä yksi suunnitelma muinaistutkija-minun iloksi: vapaa-ajan asuntomme läheisyydessä sijaitsee rautakautinen Kuhmoisten Linnavuori, noin 40 metrin korkuinen jyrkkäreunainen kalliomäki, joka kuuluu Suomen noin sadan muinaislinnan tai linnavuoren ketjuun.  Paikallinen kotiseutuyhdistys on hiljattain järjestänyt aiheesta näyttelyn ja helpottanut vuorelle pääsyä rakentamalla sinne selkeän reitin ja portaat. Kohteesta tekee ainutlaatuisen sieltä aiemmin löytyneiden esineiden suuri määrä. Tätä nykyä Kansallismuseossa säilytettävät esineet ajoittuvat noin vuosille 1000-1200 jaa.: keihäänkärkiä, miekkoja, kirveitä, koruja, päreenpidikkeitä, liedenpohjia. Tutkijat arvelevat, että jostain syystä paikalta on aikoinaan paettu pikaisesti, ja siksi esineistöä on jäänyt paikalle paljon.

Kapuan linnavuorelle. Mietin sieltä kumpuavia terveisiä tuhannen vuoden takaa: silloinkin toimi järjestäytynyt yhteisö, jonka jäsenet tekivät yhteistyötä ja kullakin oli tehtävänsä. He olivat aikansa huippuosaajia, raudantakojia, metsästäjiä, selviytyjiä ja taistelijoita – löytyneiden aseiden osien määrän perusteella neuvottelut toisen osapuolen kanssa olivat ilmeisesti suoraviivaisempia kuin meidän aikanamme. Silloinkin matkustettiin, mistä kertoo aseena toimineen ketjukuulanuijan osa, joka tutkimusten perusteella on peräisin 600 km päästä Novgorodin seudulta. Siellä nyt metsittyneen kallioisen vuoren laella toimivat esi-isämme ja -äitimme. Se tuntuu huimalta.

Tervehdin koko Wärtsilä-perhettä ikuisesti kiitollisena siitä, että sain tehdä juuri teidän kanssanne töitä.

Inari

Inari Räikkönen

Executive Assistant

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.